torstai 17. syyskuuta 2015

Lost in Kajaani 11.-12.9.2015

Rajavillit Mix oli alun perin lähdössä Extremely Lost -sarjaan kisaamaan kokoonpanolla Johanna, Riikka ja Harri, mutta Johannan ollessa vielä toipilaana, muutoksia mietittiin edelliseen päivään asti. Lopulta päädyttiin ratkaisuun, että Riikka ja Harri starttaavat kahdestaan Lost -sarjassa. Tämä tarkoitti sitä, että suunnistusvastuu siirtyi pääosin Riikalle, koska Harrin kesän iltarastiharjoitukset jäivät nolliin. Riikka jäikin kauhulla odottamaan mitä karttakikkailuja tälle vuodelle olisi kisan aikana tarjolla

Perjantai

 

Perjantaiaamun ensimmäisen kartan sai hakea jo torstai-iltana Kajaanista. Tuo ei kuitenkaan tiedonnälkää paljoa sammuttanut, koska siinä oli vain kaksi ensimmäistä rastia. Joka tapauksessa peli oli avattu jo edellisenä iltana Rajavillien Vuokatin majoituksessa. Illalla oli ohjelmassa neuvoa antava sauna, iltapala, varusteiden välppäys ja lepoa seuraavien päivien koitokseen.

Reitin suunnittelua lämpöisessä autossa.

Aamupalan jälkeen suuntasimme kohti Vimpelinlaakson kisakeskusta, josta startti tulisi tapahtumaan. Reittisuunnittelu meni Spring Adventuresta tutulla kaavalla ja Riikan johdolla, joskin Harri oli jo enemmän perillä lajin saloista. Reittivalinnat tehtiin varman päälle, periaatteena mieluummin pieni kierto ja kartalla kun jossain eksyksissä. Suunnitelmissa oli, että Riikka lukee kartat ja Harri leimaa. Starttia ja prologia odotellessa, kävimme joukkuekuvassa ja söimme väkinäiset haarukalliset retkimuonaa termarista kisajännityksen jo kutitellessa vatsaa. Aurinko onneksi helli kisaajia.

Kohta mennään.

Prologiksi paljastui Lost sarjassa 4x400 metrin ratajuoksu, joka suoritettiin vuorotellen, taisi olla meidän joukkueen kisan pisin juoksumatka tässä kohtaa. Tämän jälkeen suuntasimme pyörillä kohti torstaina saadun ykköskartan rasteja. Matkaan lähdimme muista joukkueesta haastavammalla reitinvalinnalla ja päädyimme työntämään pyörää pajukossa ja hyppäämään ojan yli takaisin pyörätielle (pääsimme sentään pois lähtöalueelta). Tässä vaiheessa liityimme jonon jatkoksi suunnitelman mukaan kohti ykkösrastia. Kakkosrastilla meitä odotti ensimmäinen quest, joka oli Iso Ruuhijärven ympärijuoksu vapaavalintaiseen suuntaan.

Lähdimme matkaan tietämättä, mitä oli edessä ja alun helppo polku muuttui suht tekniseksi. Polku kiemurteli rantaviivaa pitkin ajoittain mutaisena ja järki sanoi, että kannattaa mennä ylempänä sammalikossa suorinta reittiä. Tämäkään ei tuntunut hyvältä, koska sammaleen alla oli kivilouhikkoa, johon jalka upposi välillä. Riikka pelkäsi nilkkojensa puolesta ja meno olikin rauhallista. Järvi tuntui jatkuvan ja jatkuvan, eli tästä tulisi pitkä reissu. Lisäksi meinasimme harhautua erään niemen kärkeen rantaviivaa pitkin, onneksi huomasimme yhden joukkueen suuntaavan toisaalla siltaa kohden. Tässä vaiheessa tuli olo, että fiksu olisi ottanut alueen kartan mukaan (milloin sitä oppii, että kisan kartat on AINA pidettävä mukana?). Lammen toisella puolen polku oli helpompaa ja pystyimme ottamaan jopa muutaman juoksuaskeleen.


Ruuhilammen kierros ei ollut pelkkää juostavaa polkua.

Pienen tietovisan jälkeen alkoi 10 km tiesiirtymä 3. rastille. Viitosrastia etsimme pienen hetken, kun karttamääritteen mukaan rastin piti olla polun luona niityn pohjoispäässä, mutta se löytyi vihdoin eteläpäästä. Rastin jälkeinen polku olikin hieman märempi ja saimme työnnellä pyörää pitkät pätkät märässä metsässä. 

Rastilta 6 oli yli 15 km pyöräilyosuus asfaltilla, joka päättyi nousulla vaaramaisemiin kodalle osittain pyörää työntäen. Työnjako olikin siirtymillä selvä, Harri meni kärjessä, Riikka peesasi parhaansa mukaan ja koitti lukea samalla karttaa. Täällä oli questina hakea rastit A ja B viereisiltä vaaroilta, jonne sai todella kiivetä neliveto päällä kiviportaita pitkin, ja laakson kautta vieläpä. Reisiä hapotti, mutta maisemat oli hienot vaarojen päällä. Questin jälkeen Harri sai suunnistusvastuun MTB-pätkälle. Alkuun saimme lasketella tuttua reittiä takaisin alas. Järjestäjien kuvauskopterin pörrätessä meidän yläpuolella Riikkakaan ei kehdannut taluttaa pyörää mäkeä alas, vaan laski sen vauhdilla pitkospuita pitkin ja pelkäsi. Matkalta poimimme helpon kasirastin lammen rannalta.

Rastin 9 jälkeen oli tarkoitus oikaista maston aitaa pitkin pohjoispuolelta Vuokatin mäen päälle, mutta pummasimme Harrin ajaessa edellä menevien tyttöjen perässä ohi risteyksen ja jouduimme laskemaan koko mäen alas. Täältä alkoi pitkä nousu asfalttia pitkin Vuokatin laelle, Harri sentään herrasmiehenä työnsi Riikan koko mäen ylös asti. Matkalla katsoimme kun vastaan viiletti hirveää vauhtia pari joukkuetta, jopa Harri kommentoi, ettei me tuota vauhtia kyllä alas tulla, hulluja noi kisaajat.  Paluureitiksi valikoitui sama tie, koska laskettelurinteiden ajettavuudesta meidän kalustolla ja taidolla ei ollut varmuutta. Asfalttimäki oli itsessään elämys laskea maastopyörällä. Kolmisen minuuttia pelkkää alamäkeä, eikä jarruihin tarvinnut juurikaan koskea vauhdin ylittäessä 60 km/h ja järjestäjän gps-seurannankin hyppäävän suorana viivana. Parin polkaisun jälkeen matka päättyi urheiluopiston kentälle, josta alkoi suunnistus jalan.

Edessä oleva SUPpaus-tehtävä laittaa mietteliääksi.

Ensimmäisenä pääsimme SUPpaus paikalle, jossa saimme kuulla miesten joukkueella olevan jotain ongelmia Markuksen nilkan kanssa, mutta emme tienneet vielä tarkemmin mitä. Itse tehtävässä oli tarkoitus meloa SUP-laudalla kauemmalle laiturille, toisen juostessa paikalle, jossa tehtiin vaihto. Riikka meni tylsästi laudalla polvillaan. Harri sentään yritti päästä laudan kanssa seisten koko matkan, mutta yhden kippaamisen jälkeen, otti hänkin varman päälle (taitaa vaatia vielä vähän harjotusta). Tässä vaiheessa Harri kolhi veteen laskeutuessa lievästi jalkaa pohjassa oleviin puukappaleisiin. Onneksi tästä selvittiin mustelmalla. Suunnistus meni hitaasti, mutta varmasti polkuja pitkin päätyen viimein vaijeriradalle, jossa vedettiin valjaat päälle ja saatiin ilmavat vauhdit toiseen päähän monttua.

Juoksuosuuden jälkeen suunnistimme pyörillä kohti Angry Birds Activity Parkia, jossa etsimme teemapuistosta kaksi koodilla varustettua paperia. Tämä tuotti hankaluuksia alkuun, kun ei tiedetty ihan tarkkaan mitä etsiä. Koodin selvittämisen jälkeen siirryimme potkulautailun ja seinäkiipeilyn pariin. Seinältä saimme tietää yöpaikan nimen. Tämän jälkeen otimme taas pyörät alle ja suuntasimme kohti leirintäaluetta, jossa meidän oli tarkoitus viettää pakollinen yötauko. Pääsimme sopivasti valoisaan aikaan pystyttämään telttaa, peseytymään järveen ja valmistautumaan seuraavaan päivään. Ihmettelimme kun Rajavillien toinen joukkue ei ollut vielä tullut maaliin, koska oletimme heidän olleen nopeampia, vaikka kisasivat ELost -sarjassa. Hieman ennen joukkueen maaliin saapumista, saapui Markus autokyydillä maalialueelle ja meille selvisi, että nilkka oli venähtänyt pahasti SUP-rastilla. Illan päätteeksi saimme ihastella komeita revontulia taivaalla ennen kapteenien kokousta ja seuraavan päivän materiaalin jakoa. Reittisuunnitelman teimme teltassa otsalamppujen valossa ja yritimme päästä nopeasti lepäämään. Teltan ulkopuolella viimeiset joukkueet pystyttelivät vielä telttoja tasaisessa puheensorinassa.

Lauantai


Toiseen päivään lähdettiin järjestäjän tarjoamalla aamupuurolla ja yökasteen kasteleman teltan purkamisella. Edellisen päivän aikojen perusteella lähdimme porrastetussa lähdössä klo 6.30 prologiin, jossa piti hakea jalkaisin rastit. Ensimmäiselle rastille saavuttiin lehmäaitausten ja -porttien läpi liukumiinoja vältellen. Komeiden usvaisten maisemien ihasteluun ei ollut paljon aikaa, kun piti hakea ylimääräinen rasti alhaalta lammen rannasta. Matkalla alas alkoi unihiekan rippeet karista silmistä, kun laskeutui jyrkkää kivilouhikkoa pohjalle (kartan mukaan tässä todella on jyrkänne).

Vastaantulijat haukkoivat henkeä, koska jalat olivat tunnottomat kylmästä vedestä. Hetken itsekin pystyimme tuon välttämään, mutta lopulta ei ollut vaihtoehtoa kuin kahlata polvia myöden suossa, jotta tuo rasti saatiin leimattua. Järjestäjät eivät pettäneet tänäkään vuonna, vaan kengät kasteltiin heti aamun alkuun. Kiivetessä sitä helvetin vaaran rinnettä ylös, ei hetkeen jalkateriä tuntunut.Onneksi ylämäessä töitä tehdessä jalat alkoivat lämmetä, mutta reidet yrittivät anoa armoa. Pahinta olisi ollut tässä tilanteessa hypätä suoraan pyörän selkään ja kylmään ajoviimaan. Onneksi saimme vielä marssia hakemaan toisen rastin läpi maalaismaisemien ja metsien. Riikan krapulaan verrattava olotila ei ollut vieläkään helpottanut, joten etenimme hiljakseltaan (eikä Riikka ymmärrä mikä häntä vaivaa, kun kuitenkin on taas ensi vuonna mukana). Majoitusalueelle palatessa hakemaan pyöriä Harri haaveili kuivista sukista pyöräilykenkiin, mutta eipä sellaisia ollut muistanut mukaan pakata.

Näitä maisemia olisi voinu ihailla pidempääkin.

Varsinaista reittisuunnitelmaa pääsimme toteuttamaan pyörillä ensin Naapurinvaaran rastille. Riikka ja ylämäet eivät olleet lauantaina kavereita, joten Harri pääsi työntämään joka mäessä. Ekalta rastilta matka jatkui tien pienentyessä kärrypolusta kapeaan polkuun. Poimimme rasteja yksi toisensa perään varmoilla reittivalinnoilla ja lopulta päädyimme venesatamaan, jossa odotti Rajavillien huoltojoukot kameroineen. Rastin leimaus aallonmurtajan päässä ja samalla pähkinöitä suuhun. Questin tehtävänä oli hakea ämpärillä vettä järvestä ja kaataa kolme vedellä täytettyä limupulloa 4 metrin päästä. Helppo homma, ajatteli Harri, kun viereisen paikan Puuppola Rules -joukkue kaatoi kaikki pullot ensimmäisellä heitolla. Ahneella on kuuluisa loppu ja vedet lähti ämpäristä, mutta pullot olivat edelleen pystyssä. Riikka hoiti vuoronsa kaatamalla varmasti yhden pullon. Tässä vaiheessa paineet alkoivat kasvaa, mutta Harrin toinenkin heitto jäi vajaaksi ja ämpäri meinasi saada kyytiä. Onneksi saimme molemmat seuraavilla heitoilla pullot nurin, jotta pääsimme jatkamaan matkaa. Riikka hoiti suunnistuksen MTB osuuden alkuun. Tälle välille sattuikin reissun ainoa isompi pummi, kun ajoimme toisen joukkueen kanssa risteyksestä ohi. No 10 minuuttia sinne tai tänne ei meidän kisaa pilannut.



Aina ei voi onnistua, mutta tiimityöskentelyllä tästäkin selvittiin.

Harri otti päivän ainoan vetovastuun kartanluvusta johdattaen varmasti joukkueen läpi MBT-osuuden. Suunnistus meni hyvin hienoista kangasmetsän poluista nautiskellessa. Irtohiekkaa riitti mäissä, eikä kannattanut tuhlata energiaa paikallaan polkien, joten työnsimme suosiolla mäet. Riikka ehti osuuden aikana kyseenalaistaa moneen kertaan maastopyöräilyn mielekkyyden ylipäätään, toki jokaisen onnistumisen jälkeen hetken taas menosta nauttien. Viimeisen MTB-rastin paikkeilla aukesi näkymä lentokentän alueelle ja oli aika kaivaa kameraa esille Riikan jupistessa vieressä, kun muut joukkueet painoivat meistä ohi. Rastille saapuessa saimme onneksi täytettyä vähiksi käyneet juomapussit. Tässä vaiheessa Riikka huomasi, että oli unohtanut ottaa lauantaipäivän urheilujuomapussit mukaan. Onneksi Harrilla oli ylimääräistä mukana ja Riikkakin sai juotavaksi muutakin kuin vettä. Kuuma päivä, niin juomaa kului enemmän kun mihin on totuttu.

Seiskalla oli taas pätkä suunnistusta juosten (tai meidän tapauksessa kävellen). Lähdössä saimme tietää ensimmäisen rastin sijainnin. Jokainen rasti paljasti seuraavan kohteen. Näin kiersimme pari rastia. Cut-off aikarajoja vältellen jatkoimme Riikan johdolla matkaa. Reittiä suunnitellessa päänvaivaa aiheutti 7-8 rastiväli, jossa olisi ollut houkutus tulla kasirastille pohjoispuolen polkua suota pitkin. Kun ei ollut tietoa polun kunnosta ja mahdollisista pitkospuista päätimme kiertää etelästä tietä pitkin. Tämä osoittautui meidän joukkueelle paremmaksi valinnaksi, koska saimme sen suuntaiset kommentit Elost sarjan joukkueelta, että poluilla olisi ollut tekemistä pyörän kanssa. Suunnistus jatkui Kajaanin taajama-alueella, välillä omakotitaloalueella ja välillä puistojen ja siltojen läpi ajellen.


Rastilla 12 oli taas quest. Malliksi oli rakennettu torni Dubloista. Samanlainen torni tuli rakentaa levypainoihin liimatuista kuvista. Kuvia sai katsoa vain yksi kerralla, jos oli oikea kuva, painon sai tuoda pinoon. Taidolla (vai tuurilla?) saimme kaikki kerralla oikein. 13. rasti oli teollisuusalueen takana rannassa, josta lähti melontaquest. Saimme rannan viimeisen vapaan kanootin ja lähdimme matkaan aurinkoiselle järvelle. Harri ei ollut sitten lapsuusvuosien jälkeen kanottiin koskenut, joten totesimme, että on meillä se 4,5 kilsaa aikaa opetella yhteistyötä ja melontatekniikkaa. Harria oli valmisteltu jo aiemmin reitillä 3-2-1-vaihto melontatekniikkaan, mikä alkoi onnistua muutaman vaihdon jälkeen. Kanootti tuntui muutenkin sopivan paremmin alle kuin kajakkikaksikko, työergonomia oli korkean penkin takia parempi ja melontaan sai enemmän voimaa (Harrin mukaan tää onkin voima, eikä tekniikkalaji :D). Aloimme tavoittaa muita joukkueita ja vaihtopaikalle takaisin tullessa olimme napanneet pari päänahkaa, ainakin Almost lost sarjasta. Rannassa tajusimme, kuinka onnekkaita olimme olleet tuloajan suhteen, koska luiskassa odotti pitkä jono joukkueita melontaan pääsyä.


Melontaa. (Kuva Vaarojen Valokuvaajat ry)

Melonnan jälkeen hiki valui päästä ja olisi tehnyt mieli pulahtaa uimaan, mutta ei auttanut kuin jatkaa rastien metsästystä. Uimaan pääsimmekin pari rastia myöhemmin, jossa questina oli uida vastarannalle pelastusliivien kanssa. Vesi tuntui sen verran jäätävän kylmältä, että hengitys oli salpautua ja jalat vetää kramppiin, loppumatkasta vauhtikin alkoi hiipua. Onneksi aurinkoinen keli lämmitti rannalla vaatteita pukiessa.

Hieman saattoi olla vesi kylmää tähän aikaa syksystä.

Uinti piristi niin, että oli kiva hypätä pyörän selkää kohti seuraavaa rastia. Saavuimme Kajaanin varuskunnan alueelle, jossa oli lyhyt suunnistus jalkaisin ja tämän jälkeen ”apinarata”. Onneksi vaativimmat esteet oli jätetty pois ja yhteistyöllä pääsimme radan läpi. Riikka oli unohtanut aamun kiireessä teipata nilkat ja pelkäsi korkeissa alastuloissa vääntävänsä nilkan uudelleen, onneksi Harri pystyi auttamaan. Lentopallokentällä oli kuorma-auton renkaan kääntely reunalta toiselle, jossa Riikka totesi näiden olevan perinteisesti miesten hommia (uutta joukkueenjäsentä voi huijata niin paljon kun ehtii ;) ). Harri suoritti tehtävän yksin voimamieskisoista tutulla tekniikalla Rajavillien huoltojoukkojen kannustaessa aidan takana.

"Tiimityöskentelyä"

Kun varuskunta-alue oli hoidettu, niin alkoi jo hiipiä hyvä olo puseroon, että tämä homma olisi hoidettu kohta. Vimpelinlaakson urheilukentän avoimelle portille saapuessa leimasimme rastin, jonka luulimme olevan oikea ja tätä seurasi hetken hämmennys, koska reittiohjeissa käskettiin noudattaa kylttejä ja ainoa mitä näimme, oli lippusiima kiertämässä juoksurataa. Lainkuuliaisesti kiersimme lippusiiman portille, johon meidän olisi alun perin pitänyt saapua leimaamaan. No pyörät sivuun ja tästä alkoi viimeinen jalkaisin mentävä osuus. Tässä vaiheessa väsymys meinasi purkautua turhautumisena,  ei enää suunnistusta. Mehän olimme jo maalialueella!

Epilogin ensimmäinen quest oli hakea läheisen koulurakennuksen tiloista rastien sanat ja koota niistä lause (Lost in Kajaani Winter tulee 2016). Täältä matka jatkui läheiselle mäelle kävellen, koska molemmilla alkoi olla jalat puuduksissa. Kartasta puuttui kaikki korkeuskäyrät, joten oikaisuista ei voisi olla varma kuinka paljon joutuisi mäkiä nousemaan. Päätimme ottaa varman päälle rastit, mutta samalla hiipi epäilys ehditäänkö aikarajassa maaliin (kumpikaan ei ollut varmoja pitikö siellä maalissa olla klo 18 vai 18:30 jotta ei tule sakkominuutteja). Rastit löytyi helposti ja hyppyrimäen viereisiä portaita alas kiivetessä päätimme yrittää ehtiä klo 18 mennessä maaliin ja pistimme hölkäksi. Vielä urheilukentän ratakierros ja maaliin päivän 11h 27min urakan jälkeen. 

Vihdoinkin maalissa.


Kisan aikana tuli liikuttua yhteensä n. 200 km, josta pyöräilyä 157km, melontaa 4,5 km ja juoksua/kävelyä 40 km. Aikaa tähän ja questien suorittamiseen saimme menemään yhteensä 20h ja 11 min.

Kisa oli kaiken kaikkiaan oikein onnistunut. Suunnistus sujui molemmilta varmasti, vaikkakaan ei kovin nopeasti. Juoksuaskelia ei tässä kisassa montaa tullut, mutta koitimme paikata tätä mahdollisimman hyvällä kartanluvulla. Yhteistyö sujui erittäin hyvin, hauskaa oli, vaikka välillä matka painoikin jaloissa. Harri on vahva pyörän kanssa, Riikka onneksi jaksoi sileällä peesata. Toki jälkikäteen todettiin, että olisihan se hinausnaru pitänyt kuitenkin ottaa mukaan kun asfalttipätkää oli paljon, ois ollut helpompi kuin työntää kaikki mäet. Mietittiin sitä ennen kisaa pitkään, mutta Harrilla ei ollut hinauskokemusta, eikä Riikalla kokemusta olla hinattavana (vain yhdessä kisassa ennen tätä). Riikka epäili miten saa luettua karttaa jos pitää samalla varoa ettei ole Harrin pyörässä kiinni. Oishan tuossa kisassa ollut kilometrejä millä harjoitella.

Ens vuonna uudestaan!

Kuvat on Rajavillien  galleriasta

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti